Oikean vireen metsästystä

Kuten otsikosta voi päätellä, niin viimeaikaiset treenit on keskittyneet nimenomaan oikean vireen metsästykseen. Täytynee sanoa, että vaikka tämä vire-ongelma on tuonut harmaita hiuksia ja epätoivon hetkiä, on silti ollut sangen palkitsevaa kokeilla erilaisia keinoja oikean vireen löytymiseksi.

Pipsa mietiskelee

Ongelma on siis ollut tämä, että Pipsa kiihtyy nollasta miljoonaan alle nanosekunnin. Silloin kun muiden koirien virettä täytyy nostattaa, niin meillä sitä täytyy laskea ja paljon. Tämä liiallinen into ja vire on ilmennyt nyt siis kamalana kiljumisena, josta ollaan viimein saatu se kitkettyä ajoittaiseksi piippaukseksi. Niin ihanaa kuin se onkin, että Loora niin innoissaan on aina tekemässä kaikkea ja ennen kaikkea tekemässä täysillä, niin kerta kaikkiaan tästä syntyvään älämölöön on ollu pakko puuttua.

Kuten jo aiemmin selitin, niin piippaukset tapahtuu aina liikkeiden alussa. Perusasentoon tulo, liikkeelle lähdöt ja joskus jopa perusasennosta maahan käskyllä pitää vähän piipahtaa. Tästä on nyt päästy sen verran eteenpäin, että perusasentoon tulossa harvemmin enää piippaa. Tosin treenien aluksi sama mitä käskee tehdä, niin aina kuuluu piippaus ja sitten palautellaan taas mieliin, että mitenkä sitä treenikentällä oikein toimitaan. Muutaman mieleen palautuksen jälkeen Pipsa on lähes äänetön.

Kaikenlaiset virittelysanat, kun lähdetään autolta treenikentälle on nyt ihan nou-nou. Piipparimme ei tarvi yhtään virittelyjä tai muuten se suorastaan räjähtää käsiin. Neiti on sen verran etevä, että tietää kyllä milloin ollaan treenaamassa. Katseeseen tulee semmonen intensiteetti, että siitä ei voi kyllä erehtyä. Aina into pinkeenä ollaan menossa treenaamaan.

Ollaan otettu nyt tavaksi, että ennen treenejä heitellään narua ja leikitään, että saa purkaa sitä intoaan leluun. Harmiksi vain nämä leikit on aika äännekkäät.. No sinänsä emme treenaa mitään tokoliikkeitä vielä tässä vaiheessa, että ehkä hyvä, että käytöstavat palautetaan mieleen leikin ohessa, niin ei pilata sitten niitä tokoliikkeitä. Esim. tuo seuruun liikkeellelähtö on kuitenkin aika oleellinen osa ja jos se menee pipariksi, niin kaikki voinee arvata mitä seuruusta sitten tulee.. Myöskin kaikki kehut täytyy sanoa Pipsalle tosi matalalla äänellä, ei yhtään virettä nostattavasti. Tämä on selvästi auttanut Looraa orientoitumaan rauhallisempaan tekemiseen.

Kun leikit on leikitty, niin tulee pieni juomatauko, jonka jälkeen kuljettelen Pipsaa ympäri kenttää. En siis seuruuta tai mitään, mutta odotan, että sen fiilikset vähän rauhottuu. Tämä on ollut omiaan myös siirtymien treenaamiseen, eli kun kokeissa siirrytään tekemään toista liikettä olisi hyvä, että koira olisi hallinnassa myös liikkeiden välillä. Rallattelut on myös ihan nou-nou ja Pipsa pysyykin nykyisin hyvin hanskassa. Sitten vasta alkaa meillä treenaaminen.

Ensimmäinen perusasento voi kestää kauankin. Odottelen, että Pipsa nätisti istuu ja rauhoittuu perusasentoon. Välillä vapautan ja silittelen kyljistä ja juttelen matalalla äänellä. Tämä sama toistuu myös liikkeiden päätyttyä. Palkkaukset on täytyny tehdä tosi maltillisiksi ja ennemminkin täytyy rauhoittaa Pipsaa, kuin kiljua onnesta kun toinen osasi. Tämä tosin on ollut vähän hankalaa, kun Loora on niin itseään täynnä tehtyään minkä tahansa liikkeen. Häntä pystyssä tepastelee rehvakkaana, että "kattokaas ku mä osasin hienosti" ja näin nostattaa itse omaa virettään. Sääli toisen intoa madaltaa, mutta se on jo nähty, että jos minä meen siihen vielä soppaan lisää kauhomaan, niin johan tulee yli äyräiden. Ennenhän minä vaan ruokin sitä omahyväisyyttä liian innoikkailla ja nostattavilla kehuilla ja seuraavaan liikkeeseen siirryttäessä Pipsa oli jo ihan tikittävä pommi. Eli ei siis enää supereita palkkaamisia kesken treenien, vaan vasta ihan lopuksi auton luona superpalkat.

Seuruuta, onpa totista touhua ja koirakin poikittaa :D

Pipsa on ollut tästä uudesta tavasta sangen kummissaan, mutta jo parit rauhalliset treenit on alkanu tuottaa tulosta. Ei piippausta, ei rallatteluja, vaan hyvä vire, jossa koira ei kuumene. Kontaktikin tuntuu parantuneen. Välillä tuntuu, että Loora tuijottaa mua intensiivisemmin sen vuoksi, että yrittää nostattaa mun virettä :D Katsoo kummissaan, että mikä ihmeen viilipytty hänen kanssaan on tullu treenaamaan.

Näin siis ollaan pikku hiljaa löydetty Pipsalle ihan uudenlainen, sopiva vire treeneihin. Mutta niin sanottu "vika" ei ole suinkaan ollu Pipsan vireessä, vaan ihan mun omassa. Olen kovasti yrittäny tehdä treeneistä kivaa ja hauskaa ja kiljunut sydämeni kyllyydestä joka kerta, kun koira on onnistunu. Enpä ole tullut ajatteelleksi, että Pipsalle riittää vähempiki, sillä pelkkä tekeminen sen kanssa on sille jo palkinto. Toiseksi olen ollu kireällä kuin viulun kieli aina treenien alussa ja jotenkin tosi kovasti ja terävästi edenny liikkeestä toiseen. Ei niin minkäänlaista pehmeyttä tai rentoutta tekemisessä. Hyvä se on sitten ollu tuommosta kuumakallea käsitellä, kun itsekin on ihan liian virittyny. Suurin työ kaiken tämän takana on siis ollu miettiä, kuinka itse toimin treenitilanteissa ja kuinka suhtaudun Pipsaan ja kuinka minun vire nostattaa Pipsan virettä.

Uusi kamera ehtii jopa ottaa selkeitä kuvia meidän vauhtimimmistä :)

Voin kertoa, että tämä itsetutkiskelu on ollu aika hankalaakin ajoittain. Olen parantumaton jännittäjä ja tämän vuoksi jokainen treeni on viime aikoina jännittäny, vaikka ollaan ihan kahdestaankin Pipsan kans treenattu. Mutta kun aloin huomata, että mitä rauhallisempi ja tyynempi itse olin, sitä paremmin Pipsa kuunteli mua, niin aloin yhä enemmän omaksumaan tämmösen rauhallisen ja iisin otteen treenaamiseen. Kyllähän se koiran vire nousee, kun emäntä viuhtoo, hyppii ja kiljuu ja lisäksi jännittää. Ei siis ihme, että on välillä ollu pitelemistä tuossa härderlölliessä!

Eteentulo luoksetulossa

On kyllä ollu tosi palkitsevaa huomata, että muutos on tapahtunu näinkin nopeasti (viimeksi karmeet vinkuna treenit oli siis perjantaina...). Tänä aamuna treenattiin jo ihan äänettä. Aiemmin aattelin vaan, että Pipsa nyt on tommonen korkeavireinen, että minkäs minä sille teen, kun toinen vaan on niin innoissaan. Oli ihan hyvä herätys katsoa peiliin viikonloppuna, että ei se ole Pipsasta kiinni, vaan että minä teen nyt jotain ihan väärin. Toivon mukaan tästä on nyt opittu, eikä noihin piippailuihin ja vinkumisiin ole enää paluuta.

Taas voi vaan aatella, että kuinka oikea yksilö meille sattukin, sillä vaikka Pipsan korkeavireisyys on nyt tuottanu ongelmia, niin se on kuitenkin pakottanu mut rauhottumaan ja miettimään oikeasti omaa "virettä". Tämä rauhoittuminen on ollu mulle hyväksi vähän joka elämän alueella :) Näin ne koirat vaan opettaa ihmistä, eikä toiste päin ;)

Ja kuten kuvista voi päätellä, niin sain valmistujaislahjaksi kauan toivomani järkkärin, joten kuvia tulee jatkossa enempi ja ne on toivon mukaan paaaaaljon laadukkaampia :D